Kansallismuseon parasta antia? Bad Ass Suomineidot!

Kävimme eilen katsomassa ylöspäin tätä kuvan tyyppiä. Tutustuimme myös hänen valtakuntaansa Kansallismuseoon, joka on upea. Ulkoa ja sisältä. Astuin vaikuttavista ovista sisään uteliaana. Myöhemmin poistuin paikalta avartunein, liikuttuneinkin mielin, ja taas vähän tietoisempana siitä, kuinka vähän tiedän.

Omaksuttavaa oli paljon ja toisaalta aikaa vain rajallisesti, joten kolmesta perusnäyttelystä keskityimme kahteen; Esihistoriaan noin vuodesta 10 000 eaa. alkaen sekä Toista maata -näyttelyyn noin vuodesta 1100 alkaen. Jälkimmäinen kuvaa aikaa, jossa Suomi-nimistä valtiota ei ollut vielä olemassa. Näyttely kertoo, kuinka suomalaisuus on rakentunut – ja kuinka sitä on rakennettu.

Museovierailu oli monella tapaa rikastuttava. Mikäli omaan muistiini on luottaminen, oli se myös ensimmäiseni tässä museossa. Mutta ei takuulla viimeinen. Veikkaanpa, että Kansallismuseo kutsuu uudelleen vielä tämän vuoden puolella. Niin sykähdyttävä oli tämä ensimmäinen visiitti.

Lisäksi kokonaan näkemättä jäi vielä Suomen tarina -perusnäyttely noin vuodesta 1900 alkaen. Siitä museon sivuilla kirjoitetaan jokseenkin houkuttelevasti:
Suomen lähimenneisyys on valoa ja syviä varjoja. Itsenäistymiseen ja sotiin liittyviä haavoja käsitellään näyttelyssä rohkeasti uudella tavalla. Näyttely tulvii myös riemua, sillä sadassa vuodessa Suomesta on kasvanut demokratian, tasa-arvon ja hyvinvoinnin maa. Hellästi nauretaan myös suomalaisten pikku kummallisuuksille – suomalaiset ovat outo, mutta onnellinen kansa! Kansa, joka rakastaa Muumeja, pallotuolia, kurahaalareita, heviä ja saunaa.

Mutta mikä siinä sitten sykähdytti?

Osittain kyse on varmaan kroonisen kyltymättömästä uteliaisuudesta, jota näyttelyssä kuvailtiin aika hienosti:

Uteliaisuus on ihmisen helmahyve. Ihmiset ovat aina halunneet ymmärtää syvemmin, nähdä kauemmas – tutkia ja tietää.

Siis helmahyve! Huomaan, etten ole koskaan ennen kuullut helma-etuliitettä yhdistettävän mihinkään positiiviseen. Helmasynneistä on kyllä paasattu, mutta vähemmän, siis ei nähdäkseni lainkaan, koskaan eikä missään helmahyveistä tai muista helmamyönteisyyksistä.

Niin, minua on jo pidemmän aikaa häirinnyt se, etten ehkä hahmota ja muista oman kotimaani historiaa siinä määrin kuin haluaisin. Se taas on varmaan tämän päivä päivältä voimistuvan keski-ikäistymisen oire. No, ei tämä yksi museokäynti tilannetta korjannut, mutta sysäsi ainakin alulle jonkinlaisen korjausliikehtimisen.

Bad ass -muijat!

Aivan erityisesti ilahduin näyttelyn esiin nostamista määrätietoisista naisista, kuten esimerkiksi kartanonrouva Sofia Lovisa Ramsaysta, joka haistatteli niin sanotusti pitkät keisari Aleksanteri I:lle.

Ramsay menetti vuonna 1808 kaksi poikaa Ruotsin ja Venäjän välillä käydyssä Suomen sodassa (jonka seurauksena Suomi siirtyi Ruotsin vallasta Venäjälle kuuluvaksi suuriruhtinaskunnaksi). Keisari vieraili Ramsayn kartanossa vuonna 1812 ja tarjosi tälle täyttä hyvitystä sotavuosien menetyksistä. Ramsay kieltäytyi jyrkästi ja totesi keisarille kylmän viileästi toimineensa aina Venäjää vastaan ja rakkaan Ruotsinsa puolesta 🤘

Entäpä sitten Momman Siina? Ensinnäkin tämä huittislainen vuonna 1859 syntynyt Siina Rinne elätti itsensä kiertävänä kankurina parikymmenvuotiaasta alkaen. Mikä tässä on merkittävää – no se, että laki 25 vuotta täyttäneen naimattoman naisen täysivaltaisuudesta säädettiin vuonna 1864, kun Siina oli 5-vuotias. Parikymppisen Siinan maailmassa oli siis suhteellisen uutta, että nainen sai itse päättää esimerkiksi omien palkkatulojensa käytöstä ja naimisiinmenosta. Naimisissa olevaa naista edusti tästä eteenpäinkin aviomies.

Siina oli taitava, monipuolinen ja tuottelias käsityöihminen, mutta hän osasi myös lukea ja kirjoittaa, mikä oli harvinaista renkiperheen lapselle. Tämä ronski ja sanavalmis nainen suunnitteli kaikki mallinsa itse, vaikka ilmeisesti käytti apunaan omistamiaan kankurikirjoja. Muita neuvoja hän ei ympäristöstä kaivannut eikä arvosteluja sietänyt. Edellä mainittuja lisätietoja lainasin Huittisten kaupungin sivuilta.

Siina oli naimaton toisinajattelija, jonka sujuva ulosanti kääntyi myös runosäkeisiin. Niitä Siina kirjaili myös tekstiileihinsä. Kansallismuseossa on näytillä erityinen luomus – Siinan 16 vuoden aikana villalangasta ja omista hiuksistaan valmistama hame, jonka vyötärölinjan alapuolelle hän runoili tekstin:

"Kuninkas ja kerjäläinen kuoltua on yhtäläinen. Mahti ei mene maan sisään vaikka mahtavat menevät".

Mahti ei mene maan sisään vaikka mahtavat menevät. Siinä voi vyötärönauhaa tavaillessa sitten miettiä, että millaisiin mahtailevaisuuksiin tämä maanpäällinen aika kannattaa käytellä. Kiitos Siinalle, ainakin nyt rohkeasta oman tien kulkemisesta, erilaisen esimerkin näyttämisestä ja perinteisen naisen roolin haastamisesta. Kiitos Kansallismuseolle Siinan nostamisesta jalustalle, jolle hän merkittävänä historiallisena henkilönä kuuluu.

Suurmieskultti vääristi historiankirjoituksen

Jos keväinen Mäntän keikka Banksyn tuotantoa esittelevään näyttelyyn sai aikaan sen, että reissun jälkeen piti saada tietää lisää, niin samoin kävi tällä kertaa. Siksi olikin hienoa huomata, että Kansallismuseo on tuottanut podcast-sarjan Toista maata -näyttelystä. Kuuntelin mielenkiinnolla ensimmäisen jakson, jonka otsikko Suurmieskultti vääristi historiankirjoituksen oli jokseenkin puhutteleva. Siinä kirjailijat Maria Petterson ja Juha Hurme keskustelevat Matti Johannes Koivun vieraina siitä, miten Suomea ja suomalaisuutta on rakennettu (merkittävien) miesten (merkittävistä) teoista kertovilla tarinoilla.

Seuraavaksi pitääkin sitten hankkia Pettersonin tietokirja Historian jännät naiset, joka kustantajan esittelyn mukaan tutustuttaa yli sataan voimanaiseen, jotka ovat jättäneet jälkensä historiaan mutta joista harva on kuullut. Tämä kirja ilmestyi viime vuonna. Olisihan tämä (jännä) näkökulma tietysti voinut jollekin tulla mieleen jo aikaisemmin tai ihan alun perinkin, mutta parempi vuonna 2020 kuin ei silloinkaan. Kiitos Maria Petterson!

Palataanpa kuitenkin vielä hetkeksi Kansallismuseoon. Toista maata -näyttely tuo esille näiden seutujen kansainvälisen ja monimuotoisen menneisyyden 1000-luvulta itsenäistymisen alkuun. Näyttelyn lopussa ajanjakson historialliset tapahtumat on koottu kronologiseen järjestykseen yhdelle seinälle. Seinän viimeinen teksti on vuodelta 1917. Sen viimeiset kaksi sanaa läikähtävät sydämessä ja saavat silmät kostumaan:

Venäjällä kaksi vallankumousta murtavat keisarivallan. Suomi julistautuu itsenäiseksi tasavallaksi. Suomi ei enää ole toista maata, vaan vastasyntynyt pikkuvaltio.

Tunnen ylpeyttä vastasyntyneestä. Siitä, kuinka pitkälle se onkaan jo päässyt. Ja siitä, kuinka pitkälle se voi vielä päästä!