Keskeneräisyyden ylistys

Annanko ihmisenä kaikkeni? Tai jos en aina kaikkea, niin juuri sen, mitä koen tarkemmin ajatellen tärkeäksi ja merkitykselliseksi kussakin hetkessä antaa. Missä mielessä tärkeäksi? No oman elämäni elämisen kannalta. Että olen siinä mitassa ihminen toisille ja itselleni kuin haluankin olla.

Millä energialla tulen tilanteisiin ja kohtaamisiin? Lisäänkö vai vähennänkö sitä, mitä tilassa tai toisessa ihmisessä oli ennen minua? Ja jos, niin myönteiseen vai kielteiseen suuntaan? Muun muassa näiden teemojen äärelle filosofi Esa Saarinen on auttanut minua palaamaan kerta toisensa jälkeen. Ja siitä olen hänelle syvästi kiitollinen.

Koen, että Esa on uurtanut ajattelun ajattelulle uraa tavalla, joka on ensinnäkin tehnyt tuon väylän valitsemisen minulle mahdolliseksi. Ja toiseksi näyttänyt yhä uudelleen valoa, että voisin tuolla polulla yrittää pysyä tai palata siltä poikettuani.

Jokaisen pitää joka tapauksessa elää omaa elämäänsä joka päivä. Siksi voi olla hyvä idea alkaa kaiken kaikkiaan suuntautua kohti parempaa elämää. Kaikki kiteytykset tuntuvat laimeilta, mutta jotenkin näin Esan edustamaa viitoitusta voisi muotoilla.

Olen käynyt elämäni aikana terapiassa pari kertaa, ja sekin oli hyödyllistä, vaikka lyhyeksi jäikin. Sysäsi varmasti jotain liikkeelle. Ehkä sitäkin enemmän minua on auttanut omien ajatusmallieni kriittinen tarkastelu itsenäisesti ja myös yhdessä muiden kanssa. Tämä tarve on noussut pintaan välillä raastavien ja hajottavienkin kasvukipujeni mukana, kun olen pohtinut ja elänyt parhaani mukaan todeksi sitä, mitä olen ihmisenä, naisena, äitinä, puolisona, ystävänä, lapsena, läheisenä, yrittäjänä. Ja mitä haluan olla, jos ymmärrän asiasta itseni kanssa keskustella.

Prosessi ei ole ollut suoraviivainen eikä valmista ole toistaiseksi tullut. Erehdyn, hairahdun, kompuroin ja takeltelen jatkuvasti. Enimmäkseen henkisesti, välillä myös fyysisesti. Lohduttavaa on se, että niin tekevät kaikki muutkin. Sitä kutsutaan elämäksi.  

Tämä puoli elämästä ei vain samalla tavalla nouse kahvipöytäkeskustelujen aiheeksi kuin vaikka päivän uutisotsikot. Tai some-päivitysten sisällöksi siinä missä ihmeen kaunis auringonlasku. Sekin on ymmärrettävää.

Mutta kun aihe loistaa poissaolollaan, saatamme erehtyä ajattelemaan olevamme yksin ja ainoita kipujemme kanssa. Vaan kun emme ole. Ihmisyys on ihmeen ihanaa, ja välillä kovin kivuliasta, meille kaikille.

Lahjakas Vesta on olennaisen äärellä juuri ilmestyneellä Periodi-biisillään. Nämä viimeiset rivit haluan omistaa sinulle ja minulle just nyt, ja tulevien vaikeiden aikojen varalle:

Voisit ottaa syliin, sanoo: "Selviit hyvin"
"Tää on vaan kuoppa josta nouset, kulta uskon sinuun"
Kun kaikenlaista sattuu, mut ihminen toipuu
Se vahvistuu ja rakentuu, eikä siitä mitään ilman suruu tuu