Viikko hiljaisuudessa

Huomenna se alkaa. Sunnuntaista sunnuntaihin kestävä hiljainen meditaatioretriitti, jonka kantavana teemana on Mielen ja sydämen yhteys. Järjestävän tahon sivuilla viikon ohjelmaa kuvataan seuraavasti:
Mieli ja sydän eivät ole erillisiä. Tällä viikon kestävällä hiljaisella retriitillä tutkimme ja toteutamme käytännössä erilaisia taitavia keinoja, joiden avulla voimme päästää irti mielen hyödyttömistä tottumuksista. Voimme kokea oivalluksia, jotka parantavat, ilahduttavat ja loppujen lopuksi vapauttavat meidät. Tästä on tuloksena selkeä, hiljainen mieli sekä rentoutunut, avoin sydän.

No se jää nähtäväksi, ajattelen tuloksista. Suhtaudun tulevaan viikkoon uteliaan odottavasti, vähän jännittyneenä. Ilman varsinaisia tulostavoitteita, ennemmin niistäkin luopuen. Hälyistä mieltä verrataan välillä sameavetiseen lampeen. Minusta osuvasti. Kun lampi tyyntyy, alkaa vesi kirkastua ja veden läpi erottua erilaisia asioita, ehkä pohjan muotoja, kiviä, lammen asukkaita, mitä milloinkin. Ajattelen, että tällainen pidempi retriitti voi tehdä samaa omalle sisäiselle kokemukselle – mitä jää jäljelle tai nousee esiin, kun riisutaan pois erilaiset arjen roolit ja velvoitteet, ulkoiset kuohut ja hälyt, vuorovaikutuksen ja tavoitettavissa olemisen vaatimus. Kun siirrytään suoritteista vapaalle olemisen vyöhykkeelle.

Aiempi kokemukseni hiljaisuusretriitistä on viime vuoden keväältä. Se oli selvästi lyhyempi – kaksi vuorokautta hiljaisuutta ilman puhetta, lukemista, kirjoittamista, internetiä, radion kuuntelua tai television katselua. Niin ja ilman puhelinta – yllättävän helppoa, vapauttavaa ja rauhoittavaa, kun puhelimen sai antaa kokonaan pois! Retriittikokemus oli muutenkin pelkästään myönteinen, mutta en odota saman trendin välttämättä jatkuvan tällä kertaa. Niin moni asia on toisin. Paikka, kesto, ohjaajat, muut osallistujat ja varmaan minä itsekin taas vähän eri kuin viimeksi.

Minulle osallistumisessa on kyse myös sitoutumisesta. Itseeni ja siihen, mikä on minulle tärkeää. Ja toisaalta myös mindfulness-ohjaajakoulutukseen – retriitti on tällä erää kouluttautumisen viimeinen etappi. Paritkin kivat kesäiset juhlat ja varmasti monia muita mukavia hetkiä jää tämän vuoksi väliin, mutta teen sen osoittaakseni itselleni sitoutumisen merkityksen. Ja sitä vahvistaakseni.

Sain sopivasti juuri luettua Kirsi Pihan kirjan Levoton lukija, jossa hän kirjoittaa omien lukukokemustensa innoittamana, toisaalta samaistuttavasti, toisaalta uusia näkökulmia tuoden muun muassa äideistä, tyttäristä, ihmissuhteista, koirista, lukemisesta ja kirjoittamisesta, feminismistä. Elämästä ylipäätään. Suosittelen kirjaa lämpimästi. Lukemisen vaikutuksista Piha toteaa seuraavasti (s. 332):
”Samaan aikaan kun olemme ryhtyneet vimmaisesti meditoimaan ja etsimme mielenrauhaa milloin retriitistä ja milloin spasta, on ehkä unohtunut, että täydellinen ratkaisu lojuu kirjahyllyssä. Lukeminen vaatii keskittymistä ja samalla kasvattaa keskittymisen muskeleita. Se irtaannuttaa oman ajattelun virrasta kuin mantra, mutta toki samalla muodostaa tarinan ja lisää ajatuksia. Se irtaannuttaa arkisista huolista ja ikuisista to do -listoista hetkeksi ja antaa levähdyspaikan mielen ahdistuksesta.”

Ymmärrän Pihan pointin, ja arvostan lukemista osittain samoista syistä, mutta en pidä näitä, sanoisinko suuntautumisvaihtoehtoja, toisiaan poissulkevina. Lukeminen kannattaa aina, mutta niin kannattaa monipuolinen uteliaisuuskin, ja välillä sitä voi harjoittaa tehtävälistavapaan ja ärsykeköyhän hiljaisuuden kautta. Hakeudun siis tässäkin jutussa enemmän sekä että kuin joko tai -leiriin. En myöskään koe meditoivani vimmaisesti :) ja suhtaudun vähän varauksella kaikkeen, mihin liitetään sana täydellinen, kuten nyt Pihan esittämään lukemiseen ratkaisuna. Ja toisaalta, lukeminen on tärkeää vaikutuksistaan riippumatta, samoin meditaatio.

Lukusuosistuksista takaisin retriittiin ja odotuksiin. Sen viimevuotisen parin vuorokauden retriitin jälkeen näytin ystäväni mukaan kasvohoidossa käyneeltä. Jos jotain tavoitteita on asetettava tälle kerralle, niin valitsen saman :)