Muistumia retriitiltä
Vietin heinäkuun ensimmäisen kokonaisen viikon hiljaisuudessa. Viime vuonna kokemus viikonlopun mittaisesta ohjatusta hiljaisuudesta oli mieleinen, joten nyt siis pidempi pätkä, sunnuntaista sunnuntaihin.
Retriitin järjesti Nirodha-yhteisö ja viikon aikana ohjatut Insight Meditation -harjoitukset pohjautuivat pääosin theravada-buddhalaiseen perinteeseen yli 2500 vuoden takaa. Retriitille osallistuminen ei kuitenkaan edellyttänyt buddhalaista elämänkatsomusta tai omista uskomusjärjestelmistä luopumista. Paikkana toimi Kreivilän kurssikeskus Humppilan lähellä. Ruokailimme ja majoituimme 1860-luvulla rakennetun kartanon kauniissa tiloissa sekä sen yhteyteen myöhemmin rakennetussa majoitussiivessä 1–2 ja 3–4 hengen huoneissa.
Ympäristö tuntui hyvältä heti ensihetkistä alkaen. Kauniin vehreä pihapiiri puutarhoineen, ympäröivä metsä ja kesäsateen nostattama usva tekivät tunnelmasta viidakkomaisen, jopa hiukan mystisen. Pihan jyhkeät puuvanhukset – päärooleissa upeat tammi ja vaahtera – tarjosivat lempeän jämäkkää tukea seesteisyyteen saatellen.
paljon hiljaisuutta, mutta myös puhetta
Sunnuntaina saapumisen jälkeen laitoin kotiin vielä viestin, että täällä ollaan ja sitten suljin puhelimeni. Halutessaan puhelimen sai antaa pois viikon ajaksi ja näin teinkin. Viikko vietettiin pääosin hiljaisuudessa eli ei puhuttu muiden osallistujien tai opettajien kanssa, eikä puhelimiin. Myöskään televisiota ei katsottu, radioa tai musiikkia kuunneltu, ei luettu eikä kirjoitettu. Opettajat puhuivat ohjattujen meditaatioiden ja opetuspuheiden aikana sekä keskenään. Viikon mittaan kokoonnuimme kaksi kertaa opettajan johdolla pienryhmiin jakamaan retriitinaikaisia kokemuksia. Näissä ryhmätapaamisissa jokainen siis puhui jotain. Lisäksi meidät osallistujat jaettiin työmeditaatioryhmiin, joissa suoritimme viikon aikana erilaisia askareita. Oman ryhmäni vastuulla olivat illallistiskit, ja hommasta suoriutuminen vaati jonkin verran lyhyttä sananvaihtoa.
Opettajina retriitillä olivat amerikkalainen James Baraz, saksalainen Kerstin Deibert ja suomalainen Juha Penttilä, joilla kaikilla on pitkä kokemus meditaation harjoittamisesta, retriiteistä ja ohjaamisesta. Opetuskieli oli englanti. Meitä osallistujia oli reilu 30, eri ikäisiä, eri sukupuolia ja kansallisuuksia, mutta nähdäkseni pääosin suomalaisia.
Päiväohjelma
Päiväohjelma oli samanlainen maanantaista lauantaihin. Meditaatiota oli päivittäin 8–9 tuntia. Suurin osa hiljaisuudessa itse harjoittaen, osa opettajien ohjauksessa. Tällaisessa aikataulussa päivät etenivät:
6.15 herätys
6.45 istumameditaatio
7.30 aamiainen
8.15 työmeditaatio osalla, esim. talon siivousta
9.30 istumameditaatio (ohjattu)
10.15 kävelymeditaatio
11.00 istumameditaatio
11.45 kävelymeditaatio
12.30 lounas
14.30 istumameditaatio
15.15 kävelymeditaatio
16.00 Metta-meditaatio (ohjattu istuminen)
16.45 kävelymeditaatio
17.30 illallinen, lisäksi meillä illallistiskit
18.45 istumameditaatio
19.15 kävelymeditaatio
19.30 opetuspuhe
20.30 kävelymeditaatio
21.00 istumameditaatio (30 min)
22.00 hiljaisuus
Kokemuksia
Aiemman lyhyen retriitin perusteella tiesin vähän, mitä odottaa, mutta silti jännitti. Viikko on kuitenkin niin paljon pidempi aika. Myös paikka, opettajat ja muut osallistujat olivat pääosin vieraita. Ensimmäiset päivät olivatkin haastavimpia. 45 minuutin istumameditaatiot tuntuivat tosi pitkiltä. Keho suorastaan tulvi kipua ja kolotusta, ja se tuntui vaikealta kestää. Kävelymeditaatio ei ollut sen helpompaa. Mieli jäi kiinni tylsyyteen odottaen, että koska tämä oikein loppuu. Otin asian puheeksi ensimmäisessä pienryhmätapaamisessa, joka meillä oli opettajan kanssa tiistaina. Hän ehdotti lempeän ystävällisesti: ”Mitäpä jos vain nauttisit siitä (kävelystä)?”
Niin.
Mitäpä jos vain nauttisin?
Tosiaan. Aika yksinkertainen ja huh, tärkeä ohje. Tajusin, että kävelymeditaatio itsessään ei ollut tylsää, vaan mieleni teki siitä tylsää. Kun muutin asennoitumistani ja ryhdyin havainnoimaan kaikkea sitä kiinnostavaa ja kaunista, mitä tapahtuu ympäröivässä luonnossa ja kaikkea sitä, mitä tapahtuu kehossani kävelyn aikana, niin sehän oli suorastaan nautinnollista. Tärkeä oppitunti minulle: Elämässä on monia haastavia tilanteita, mutta tuskallisiksi ne muodostuvat vasta, kun mieli tekee niistä sellaisia. Kun otamme asiat henkilökohtaisesti. Kun pidämme kaikkia ajatuksiamme ja tulkintojamme tosina niihin takertuen ja haastavia tunteita samalla vahvistaen.
Alkuviikon aikana huomasin myös, miten voimakas taipumus mielellä on kiirehtiä asioiden edelle. Pois nykyhetkestä. Taisi olla heti maanantaina, kun jo löysin mieleni haaveilemasta retriitin jälkeisestä ajasta. Mitä kaikkea tekisinkään sitten, k u n t ä m ä o n o h i. Ja jokaisen meditaation alussa pohtimasta, koska tämä loppuu ja mitä seuraavaksi tehdään. Kuinka pitkä aika on lounastaukoon? Entä illalliseen? Koska pääsee nukkumaan? Keskiviikon tienoilla vielä laskeskelin, että kolme päivää takana ja kolme edessä.
Tulin siihen tulokseen, että taidan tehdä tätä muutenkin suhteellisen sujuvasti ja automaattisesti – oleilla tulevissa hetkissä, menneissä maailmoissa ja muissa mielen kuvitelmissa nykyhetken ja läsnäolon kustannuksella.
anteeksiantamisen taika
Taisi olla torstai, kun aamupäivän ohjattu meditaatio käsitteli anteeksiantoa. Ohjauksen ytimessä oli se, miten ihmeellinen on ihmiskeho hengityselimistöineen, verenkiertoineen, ruuansulatuksineen, kuinka erityinen on ihmismieli nerokkaine ajatuksineen ja ideoineen, ja miten rakastettava on ihmissydän kaikkine kauniine tunteineen ja kykyineen. Ja miten tärkeää on suhtautua sallien ja anteeksiantaen siihen, että välillä keho ei toimikaan toivotulla tavalla, mieli eksyy arvosteluun, tuomitsemiseen ja muihin synkkiin ajatuksiin, tai sydämestä kumpuaa vihan tai kateuden kaltaisia hajottaviakin tunteita. Se kaikki on inhimillistä – ja inhimillisyys kaipaa tuekseen anteeksiantoa.
Vastalääke kaventuvalle
katseelle ja sulkeutuvalle sydämelle.
Tämän meditaation ohjannut Baraz puhui siitä, miten anteeksiantaminen avaa sydäntä ja mieltä, joita tuomitsevat, pahantahtoiset tai vastustelevat tunteet ja ajatukset ovat kutistaneet. Anteeksianto on vähän kuin vastalääke kaventuvalle katseelle ja sulkeutuvalle sydämelle; avoin mieli näkee kirkkaammin ja avoin sydän tuntee, hmm, voisiko sanoa todemmin. Ja toisaalta, kuka hyötyy eniten, jos hellitän otteeni katkeruudesta (tai mihin tunteeseen sitten olenkin takertunut)? Minä. Anteeksianto on siis tärkeää oman edun kannalta, jotta viha, kostonhalu tai muu ahtaaksi tekevä tunne ei kalva ja kavenna omaa sisintä.
Tämä meditaatio nosti pintaan vahvaa kiitollisuutta ja arvostusta niin omaa kehoa, mieltä kuin sydäntäkin kohtaan. Ymmärsin, miten harvoin sitä tulee pysähtyneeksi niiden seikkojen äärelle, jotka kehossa, mielessä ja sydämessä ovat ihmeellisen hyvin. Barazin lempeä-ääninen ohjaus muistutti myös siitä, miten vähän kaikessa käsky toimii usein huonommin kuin kutsu, ja miten keho, mieli ja sydän vastaavat paremmin rakkauteen ja ystävällisyyteen kuin vaikka vihaan tai turhautumiseen. Tällainen lähestymistapa voi kummasti helpottaa – suhteessa itseen, elämään, muihin ihmisiin ja kaikkeen elävään.
Jos tämä herättää kiinnostusta, niin Barazin Forgiveness-meditaatio-ohjauksen voi kuunnella äänitteenä esim. Dharma Seed -sivustolta.
Muitakin valaistumisen välähdyksiä ja oivalluksen hetkiä viikkoon mahtui, mutta niistä ehkä myöhemmin. Ehkä. Näin jälkeenpäin huomaan ajattelevani, että viikko on lopulta aika lyhyt aika hiljentymiselle. Tietynlainen laskeutuminen ja seestyminen ottaa kuitenkin useampia päiviä. Ei sillä, että olisin kokenut tarpeelliseksi tai edes mahdolliseksi olla pidempään, mutta kuitenkin.
Miksi?
Niin, miksi meditoin, pyrin vahvistamaan hyväksyvän läsnäolon kykyä ja hakeudun tällaisille retriiteille?
Siksi, että olen keski-ikäinen :)
Siksi, että en oikein tahdo kuulla itseäni ja sisäistä maailmaani, jos en varta vasten pysähdy kuuntelemaan.
Ja siksi, että uskon hyvään minussa ja sinussa. Siihen, että meillä on enemmän yhteistä kuin olemme taipuvaisia ajattelemaan. Siksi, että tuo usko niin helposti ja toistuvasti hautautuu erilaisten pintapuutteiden, hälyjen, halujen tai harhakuvitelmien alle. Siksi, että tuo usko kaipaa jatkuvaa vahvistusta. Siksi, että tuolla uskolla on ajassamme vahvoja, erilleen repiviä ja leireihin jakavia kilpailijoita, joiden en halua voittavan. Siksi, että maailmassa on niin paljon kärsimystä, joka piileskelee kehon, mielen ja sydämen syvyyksissä. Joka kasvaa ja voimistuu pimeyksissä, mutta hajoaa ja hellittää ystävällisen, lempeämielisen tarkastelun valossa.
Ja mitä sitten jää jäljelle? Sanoisin, että tyyneyttä ja tasapainoa, viisautta ja myötätuntoa. Onnellisuutta. Edes hetkittäin.