Sukellusharjoituksia ilman laitteita

Eilen saavutin yhden etapin matkallani kohti jotain. Sanoisinko syvempää. Olen tehnyt tätä matkaa jo pitkään. Vuosia, vuosikymmeniäkin. Aluksi hapuilevia ajatuksia ja tunteita siitä, että jokin hiertää. Mieli myllertää, ajatukset kiertävät kehää. Kaipuuta rauhaan, joka välillä löytyy kohta taas karatakseen. Katkeavia yhteyksiä, itseen ja muihin. Elämälle heitettyjä odotuksia, jotka eivät toteudu, vaikka kuinka vaadin. Ja silti, samaan aikaan, elämä on ollut hyvää. Ja silti, jotain on puuttunut.

Pinta kiinnostaa minua koko ajan vähemmän ja syvyydet sitäkin enemmän. Enkä puhu nyt sukeltamisesta. Vaan ihmisistä. Siitä, mikä meitä yhdistää, kun katsotaan vähän syvemmälle sen sijaan, että jäätäisiin kiinni pinnallisiin eroihin tai yhteisyyksiin. Ja miten paljon pinnan alla voikaan tapahtua, olipa ulkoinen olemus tyyni tai tyrskyinen. Hymyn takana voi piillä rauhattomuus. Myrskyävä mieli voi kätkeä kaipuun, joka ei pääse pintaan. Vihan takana onkin surua. Ja mitä milloinkin.

Ajattelen, että tarvitaan syvää yhteyttä. Niin itseen kuin muihinkin. Yhteyttä, joka vaatii jatkuvaa uudistamista. Uudestaan ja uudestaan sen muistamista, että ai niin, elämä on tätäkin. Minussa on tällaistakin. Ja niin on sinussakin. On iloa, rakkautta, ihmeen kauniita hetkiä. Mutta myös suuttumusta, surua ja ahdistusta. Inhimillisten tunteiden ja kokemusten koko kirjo. Ja niille kaikille on paikkansa. Jos niille ei anna tilaa, ne sen ottavat. Vaikka sitten valeasussa.

Harjoittamalla palaan itseni äärelle.
Uudestaan ja uudestaan.
Hyväksyen, tuomitsematta, tietoisesti, uteliaana.

Mindfulness on antanut minulle jo paljon. Harjoittamalla palaan itseni äärelle. Uudestaan ja uudestaan. Hyväksyen, tuomitsematta, tietoisesti, uteliaana. Ja mitä olen huomannut? Minun ja ajatusteni väliin on tullut tilaa. En usko ihan jokaista mieleeni juolahtavaa tulkintaa todellisuudesta. Kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja, mutta jokaisen myrskyn mukaan ei tarvitse lähteä. Voin odottaa, että tuuli tyyntyy. Siis välillä. Toisinaan ratsastan edelleen suurimmalla raivon aallolla antaen sen viedä. Mutta tiedän, että sieltäkin voi palata. Turvasatamaan, joka kulkee aina mukanani. Hengityksessä. Kehossa. Tässä hetkessä.

Olen käynyt Center for Mindfulnessin perus- ja jatkokoulutuksen, joita voin lämpimästi suositella. Minulla on nyt Mindfulness-ohjaajan pätevyys, jota aion jatkossa hyödyntää. Pysy siis kuulolla, jos olet kiinnostunut kanssani tutustumaan aiheeseen, ja sitä kautta itseesi, vähän syvemmin. Minulle harjoittamisesta on tullut tapa huolehtia itsestäni ja suhteestani muihin.

Tunnen suurta kiitollisuutta kouluttajiani Leena ja Petri Pennasta kohtaan. Valtava merkitys on ollut myös muilla osallistujilla, joiden rinnalla olen saanut koulutuksia suorittaa ja yhdessä harjoittaa. Se avoimuus, rohkeus ja lämpö, jolla kanssakulkijat ottivat minut mukaan jaettua inhimillisyyttä yhdessä kokemaan, nostattaa edelleen liikutuksen kyyneleet silmiini.

Elämä on ihme – sen kaikissa ilmenemismuodoissa.