Tekstien syntymekanismista. Ja banaanikärpäsistä.
Minusta ei olisi toimittajaksi sanomalehteen tai muuhun nopeatempoisesti tiiviissä aikataulussa toteutettavaan julkaisuun. Tai en ainakaan nauttisi siitä, saati toteuttaisi kirjallisia pyrkimyksiäni itselleni luontaisella tavalla.
Optimaalisessa tilanteessa saan lähestyä aihetta rauhassa, tehdä haastattelun, sitten ottaa etäisyyttä. Litteroida eli purkaa nauhoitetun puheen kirjaimiksi tietokoneen ruudulle. Jättää taas sikseen. Aloittaa, luovuttaa, antaa kehkeytyä, jättää hautumaan. Kierrellä lähellä ja kauempana. Hypätä aiheesta toiseen ja sitten palata viimeistelemään.
On varmaan muitakin hyviä tapoja, mutta tällä hetkellä tämä on minun.
Kuuntelin työn lomassa muun muassa Aili Ikosen ja Jukka Perko Avara -trion tulkitsemaa Eilen kun mä tiennyt en -biisiä . Ihana kappale ja aika osuvakin näin jälkeenpäin ajatellen - enpä tiennyt eilen tämän päivän oivalluksista.
Tänään olen kirjoittanut valmiiksi yhden jutun, jonka haastattelu oli 24 päivää sitten. Sen jälkeen aiheen kohtalona oli tulla muiden tekstien tai aikataulukriittisempien asioiden yliajamaksi, kunnes 20. päivänä se kohosi korviini litteroitavaksi ja siitä kolmantena ja neljäntenä päivänä alkoi valahdella silmien, ajatusten, muistin ja kaiken kertyneen elämänkokemukseni yhteispelinä sormien kautta näppäimistölle ja edelleen ruudulle lopullisen tekstin muotoon. Yli kolme viikkoa aloituksesta lopetukseen. Siihen, että sain tekstinkäsittelyohjelmaan 3943 merkkiä. Välilyönteineen. Kyllä on muuten syytäkin olla jotain aikataulukriittisempää välissä, sillä tällä kirjoitustahdilla ei elättäisi edes banaanikärpästä. No ehkä nyt muutaman banaanikärpäsen voisi elättää, mutta kannattaako siihen lähteä. Lisääntyvätkin pirulaiset niin nopeasti.
Radiossa puhuttiin muuten hiljattain jotain mielenkiintoista banaanikärpäsistä. Taisi olla tämä Ylen uutinen: Tutkimuksen mukaan banaanikärpänen voi lentää jopa kuusi miljoonaa kertaa oman pituutensa. Ultrajuoksija Dean Karnazes on juossut 320 000 kertaa oman pituutensa, siis 560 kilometriä. Hänen olisi pitänyt juosta kymmenentuhatta kilometriä päästäkseen suhteessa samaan tulokseen banaanikärpäsen kanssa. Kolminkertainen jee molempien suoritukselle.
No, valmiiksi saamisen miellyttävä häive viivähti minussa hetken, kun teksti lähti haastateltavalle luettavaksi ja kommentoitavaksi. Olin tyytyväinen tuotokseen, mutta silti ilahduin saamastani hyvästä palautteesta. Kolea päivä oli hetken vähän lämpimämpi. Sisäisesti. Palaute sisälsi mm. sanan: “Vau.” Kiitos maailma ja te ihmiset, jotka haluatte kohottaa toisia ihmisiä tekemällä tiettäväksi myönteiset asiat heissä tai heidän tekemisissään. Teidän takianne uskoni hienoon huomiseen säilyy, ellei jopa alati vahvistu.
Kiitos te ihmiset, jotka haluatte kohottaa toisia ihmisiä
tekemällä tiettäväksi myönteiset asiat heissä tai
heidän tekemisissään.
Se valmiiksi saamisen häive. Nyt se on enää muisto vain, sillä seuraavaa tekstiä pukkaa. Deadlinet ne on tässäkin pilvilinnassa. Tämä seuraava on kimurantimpi – kaksi haastateltavaa, toisesta juttutuokiosta jo kuukausi, toisestakin reilut kolme viikkoa. En ihan malta tarttua. Tai maltan, mutta vähän vain. Aihe on jotenkin erityinen, ja henkilöt kiinnostavia. Toinen heistä edustaa vieläpä sitä mystistä aikaansaajatyyppiä, jolle olen paremman puutteessa antanut lempinimen moni-intohimoinen. Alexander Stubb on tästä hyvä esimerkki – hän operoi ammatillisesti erittäin korkealla tasolla ja harrastaa sen rinnalla triathlonia kilpatasolla. Tai ainakin harrasti. Tehkää perässä. Minä en tee, koska olen tuuri-intohimoinen. Ehkä. Se on erilainen ihmistyyppi.
En halua kirjoittaa tekstiä valmiiksi vielä, sillä sitten kun kirjoitan, alkavat henkilöt ja heidän tarinansa samalla haihtua mielestäni. Ehkä onkin niin, että samalla kun sormet osuvat näppäimistöön, ne välittävät aivoille käskyn ryhtyä muistinpuhdistushommiin. Niin kauan kuin en ole luovuttanut aihetta näppäimille, pulpahtelevat henkilöiden kommentit ajatuksiini ja satunnaiset mielen assosiaatiot liittyvät heihin. Harvemmin sitä tapahtuu enää sitten, kun teksti on lähtenyt minusta.
Olen vähän soimaillut itseäni tästä työskentelytavasta. Vätystelyä ja tehotonta. Mutta olenko sittenkin ollut väärässä. Ehkä tämä onkin ihan hyvä prosessi. Sellainen, josta kannattaa pitää kiinni ja vaalia ylpeydellä. Lopputulos on sen myötä parempi ja samalla se rikastuttaa elämääni tavoilla, joita en ole aiemmin ollenkaan osannut arvostaa.
Jaa niin, että mikä pointti? No vaikka se, että on prosesseja, joille hitaus tekee hyvää. Niin kuin kirjoittaminen. Ja elämä. Tämä loppupäätelmä syntyi muuten äsken kauppareissulla. Ai että, kun taas kannatti ottaa etäisyyttä, ja mennä ostamaan pullaa ja jäätelöä.