Onni, onni, missä on se onni?
Parikymppisenä olin suhteellisen varma, että ikuinen onni asuu uudessa, noin kolmesataaneliöisessä valkoisessa kivitalossa. Ihan aidosti luulin, että onni kumpuaa pääosin ympäröivistä olosuhteista. Mitä näyttävämmät olosuhteet, sitä isompi onni. Sittemmin olen alkanut aavistella, ettei niin ehkä olekaan. En tosin ole päässyt asiaa todistamaan valkoisen kivilinnan omistajaperspektiivistä, mutta kyllä, omat kokemukset ja muiden hankkimat todisteet näyttäisivät viittaavan muihin suuntiin.
Luin Sonja Lyubomirskyn kirjan Kuinka onnelliseksi? sen jälkeen, kun JP Jakonen oli viitannut siihen omassa vallan mainiossa teoksessaan Stressivapaa johtaja – 52 näkökulmaa itsensä johtamiseen, henkilökohtaiseen kasvuun ja viisaaseen elämään. JP:n kirjan nimi muuten johtaa vähän harhaan. Sen pitäisi olla Stressivapaa johtaja ihminen. Niin hyviä, käytännönläheisiä, samaistuttavia näkökulmia, ajatuksia ja konkreettisia vinkkejä hän tarjoilee, että niistä hyötyisi varmasti ihan jokainen. Esimerkiksi kolmenkympin kriisin ylittämistä käsittelevä luku puhuttelee minua vieläkin, vaikka oikeasti ajankohtaisempia alkavat pian olla viidenkympin villitykset.
Jos stressistä vapautuminen kiinnostaa tai ainakin sen suuntaaminen paremmin tarkoitusta palvelevasti, niin ehkä JP:n opus voi auttaa.
No mutta, takaisin Lyubomirskyyn. Hän esittelee kirjassaan (ei uutuus, ilmestynyt 2007) lukuisiin tutkimuksiin perustuvan piirakkakaavion, jonka mukaan ihmisen onnellisuutta määrittää kolme tekijää:
Lähtötaso 50 %
Olosuhteet 10 %
Tietoinen toiminta 40 %
Tutkimustulokset viittaavat siihen, että jokaisella on tietty onnellisuuden lähtötaso tai potentiaali, jonka määrittävät vanhemmilta saadut perintötekijät. Jotkut ovat luonnostaan erittäin onnellisia, toiset vähemmän ja osa suorastaan onnettomia. Siis lähtötasoltaan. Tämän lähtötason vaikutus kokonaisonnellisuuteen on erilaisten onnellisuustutkimusten perusteella 50 prosenttia.
No entä olosuhteet? Kirjan mukaan todisteet puhuvat selvästi sen puolesta, että suuret tulot, upea ulkonäkö, täydellinen terveys tai aviosääty vaikuttavat onnellisuuteen vain ohimenevästi ja rajallisesti. Niiden osuus onnellisuuskokonaisuudesta on 10 prosenttia.
Aika hätkähdyttävän vähän, sanoisin.
Jos geenit ja elämäntilanne täyttävät onnellisuuskakkua 60 prosentin edestä, niin mistä pursottimesta tuutataan loput 40 prosenttia? Lyubomirskyn mukaan kolmas ratkaiseva tekijä on ihmisen oma käytös. Hänen tekemänsä päätelmä on, että perimää ei kannata muuttaa – eikä tosin nykytiedon valossa pystykään – mutta myöskään olosuhteiden parissa puuhastelulla ei ole määräänsä enempää vaikutusta.
Niiden sijaan kannattaa keskittyä tietoisesti toteutettaviin jokapäiväisiin aktiviteetteihin.
Meillä on siis mahdollisuus
vaikuttaa onnellisuuteemme sillä, mitä ajattelemme ja teemme päivittäin.
Minusta tämä on vähintäänkin kiinnostavaa, ellei suorastaan innostavaa. Parikymppinen minä ei välttämättä ollut väärässä. Onni voi asua 300 neliön kivilinnassa, mutta se voi yhtä hyvin asua myös muualla. Se voi myös säilyä olosuhteista riippumatta. Työtilanne voi muuttua, parisuhde päättyä, terveydentila vaihdella ja kaikkea muuta ikävää sattua, mutta onnellisuuden kokemuksen ei tarvitse kiinnittyä näihin sattumuksiin.
Lyubomirsky puhuu 40 prosentin ratkaisusta, jonka myötä voi muuttua onnellisemmaksi. Kyse on ajatusten ja käytöksen, siis harkittujen aktiviteettien voimasta. Hän tarjoaa kirjassaan 12 onnellisuutta lisäävää strategiaa ja harjoitusta, joista voi valita itselleen sopivimmat.
Ensimmäinen kirjan onnellisuusaktiviteeteista on kiitollisuuden ilmaiseminen.
Ei järin vaikeaa, mutta kuitenkin helposti elämän tuiskuissa unohtuvaa, jos ei sitä 1) tietoisesti harkiten 2) yhä uudelleen itseään muistuttaen 3) ota arkeaan ohjaavaksi aktiviteetiksi. Tämä toki taas riippuu ihmisen lähtötasosta; joillekin kiitollisuuden tunteminen ja ilmaiseminen on hyvin luontaista ja suorastaan automaattista. Meiltä muilta se vaatii enemmän. Kaikille se on mahdollista.
Kiitos siitä.
Ps. Kirjassa on oma lukunsa masennukselle ja mm. itsearviointiasteikko masentuneisuuden mittaamiseen. Kirja ei lupaa helpotusta masennukseen eikä edusta sen suhteen koulukuntaa: “Otat vain itseäsi niskasta kiinni, niin kyllä se siitä.” Depressio on sairaus, ei heikkous, ja sen hoitamiseen tarvitaan ammattiapua. Ensimmäinen askel on hoitomuodoista neuvottelu ammattilaisen kanssa, mutta tilanteen mukaan ja toipumisen edetessä kirjan strategioista voi toki olla hyötyä.