Näin vähensin ruutuaikaani yli 70 %
29.11.2020 // puhelimen näytön äärellä viettämäni aika Yhden syyskuisen viikon aikana oli keskimäärin 3,33 tuntia. päivässä. Silloin oli liikkeellä kaikenlaista, mikä tuohonkin asiaan vaikutti, mutta silti.
3,33 tuntia päivässä on vuodessa 1215 tuntia, mikä taas päiviksi muutettuna on reilut 50. Jos nyt suunnittelisin alkavaa vuotta 2021 niin, että käyttäisin heti kärkeen ja putkeen pois kaiken tuon ruutuajan, niin muulle elämälle tarjoutuisi mahdollisuus helmikuun 20. päivän tienoilla. Aika pysäyttävää. Koko tammikuu ja valtaosa helmikuusta luuria tuijotellen.
Viime viikkoina olen tehnyt muutoksia, joiden myötä ruutuaika puhelimella on asettunut alle tuntiin päivässä. Esimerkiksi viime viikolla se oli 56 minuuttia eli noin 0,93 tuntia päivässä. Vuodessa se on 339 tuntia eli reilut 14 päivää. Kaksi viikkoa. Ihan merkittävä aika sekin, mutta selvästi vähemmän kuin tuo aiempi yli puolitoista kuukautta.
Jatkoin matematiikkaa. Ajatellaan, että olisin tällä hetkellä onnekkaasti elämäni puolivälissä. Takana ja edessä 42 vuotta. Jos pitäydyn tässä uudessa puhelinrutiinissa, joka vangitsee aikaani reilun kolmen tunnin sijaan vajaan tunnin päivässä, tarkoittaa se seuraavien 42 vuoden aikana 5,8 vuotta enemmän aikaa kaikkeen muuhun. Melkein kuusi vuotta tietoisesti suunnattua aikaa valitsemaani tarkoitukseen ruudun ääreen sammaloitumisen sijaan.
Miksi tällaista pohdin?
No koska keski-ikäiset tekee niin :)
Miksi koin vähentämisen tarpeelliseksi?
Monistakin syistä.
Puhelimen käyttö ja erityisesti sosiaalisen median kanavissa vietetty aika oli kohdallani muuttunut ilman ajattelua tai tietoista päätöstä tapahtuvaksi automaatioksi. Huomasin tarttuvani kapulaan ja olevani Instagramissa tai jossain muissa ”sosiaalisuuden” syövereissä kovin usein. Ensimmäisenä aamulla. Viimeisenä illalla. Aamupalalla. Ensimmäiseksi töissä. Työtehtävien välissä. Työtehtävien aikana. Vessassa. Kadulla. Odottaessa. Odottamatta. Puhelin-some-äppeineen-tunki-kaikkiin-mahdollisiin-väleihin. Ja siihen ei isoa väliä tarvittu. Siitä sentään pidin kiinni, että syödessäni jonkun kanssa en yleensä räpeltänyt puhelinta. Eikä sekään aina toteutunut.
Millaisin askelin vähennys eteni?
En ottanut puhelinta enää vessaan. Tämä muutos tapahtui jo aiemmin kesällä, kun pohdin erilaisia korona-, hygienia- ja koronahygienia-asioita. Lisäksi luin artikkelin, jossa mainittiin wc-tiloissa leijailevat ulostepisarat. Se tieto hyvin pitkälti riitti. Minusta puhelin kannattaisi jättää pois tästä ympäristöstä muistakin syistä, mutta niistä ehkä joskus myöhemmin.
En ottanut puhelinta enää makuuhuoneeseen. Yöpöydällä on tällä hetkellä digitaalinen herätyskello. Saattaa olla, että se vaihtuu vielä ei-digitaaliseen, mutta toistaiseksi mennään tällä. Puhelin ei ole yöpöydällä, mikä vähentää huomattavasti todennäköisyyttä tarttua siihen illan päätteeksi tai aamun alkajaisiksi.
Katsoin Netflix-elokuvan Valvontakapitalismin vaarat (The Social Dilemma, 2020). Se on draaman ja dokumenttielokuvan yhdistelmä, joka tutkii sosiaalisten verkostojen (vaarallista) vaikutusta ihmisiin. Suosittelen katsomista ja pohdiskelua, joka sitten johtaa muutoksiin omissa tottumuksissa tai ei johda, jos siltä tuntuu.
Poistin puhelimesta Facebook- ja Instagram-sovellukset. Instagram-profiilin poistin myös, tosin muistaakseni jotenkin väliaikaisesti. Facebook-profiili säilyi vielä. Siihen liittyy erilaisia työsidonnaisuuksia ja toistaiseksi käytän sitä vain tietokoneella selaimen kautta.
Yritän käyttää puhelimen soitto-ominaisuutta tilanteissa, joissa vaihtoehdot ovat WhatsApp-viesti tai puhelu. Näin en vangitse itseäni tuijottamaan luurin näyttöä viestiä kirjoittaen tai vastausta odottaen enkä pakota näytön ääreen myöskään toista osapuolta. Moni asia hoituu nopeammin soittamalla, ja saattaahan siinä puhellessa samalla selvitä jotain muutakin mukavaa, tärkeää tai täysin tarpeetonta.
Vastasin kyllä, kun Suomen Kuvalehti soitti ja kysyi, että laitetaanko lehti tulemaan. Sen lisäksi HS Viikko on jokaperjantainen, muhkea lukuiloni, josta riittää luettavaa muillekin päiville. Tilaukseen kuuluu myös Kuukausiliite ja kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä HS Teema.
Luen enemmän kirjoja. Fyysisiä, paperisia, käsin kosketeltavia, kova- ja pehmeäkantisia. Minulle perinteiset kirjat toimivat, koska niiden parissa ei ole eikä tule kiusauksia vilkuilla muihin aiheisiin, eksyä sivuvirtoihin tai käyttää välinettä johonkin muuhun tarkoitukseen (vs. äänikirja-sovellukset puhelimella). Uni voi kyllä tulla. Ja sehän on yleensä positiivista.
Miksi muutos onnistui?
En varsinaisesti kieltänyt itseltäni mitään tai asettanut aikarajoituksia. Muutos oli ratkaisu ongelmaksi kokemaani toimintaan. Tein muutoksia käytökseeni ja käytäntöihini, pohdin muutoksen hyötyjä ja haittoja, hain tietoa päätöksen tueksi, keksin korvaavaa tekemistä ja lukemista. En jättänyt muutoksessa itseäni niin sanotusti tyhjän päälle.
Koen, että mielenrauhani on lisääntynyt ja keskittymiskykyni on paranemaan päin. Huomaan olevani myös sosiaalisempi, hakeudun yhteyteen ihmisten kanssa soittamalla, kohtaamalla, kysymällä, kuuntelemalla. En koe jatkuvaa tarvetta täyttää tyhjiä hetkiä muiden ajatuksilla, kuulumisilla, kuvilla ja videoilla, sattumuksilla ja sutkautuksilla, vitseillä ja uutisilla. Niille kaikille on tietysti paikkansa. Pointti on kohdallani enemmänkin siinä, että miten niitä annostelee, kenen toimesta ja missä kanavissa. Vai peräti ihan kasvokkain.
Asiat harvoin ovat yksiselitteisesti hyviä tai pahoja, hyödyllisiä tai hyödyttömiä, mustia tai valkoisia. Puhelimen käyttöön ja sosiaaliseen mediaan pätee sama. Omalla kohdallani oli kriittisen tarkastelun aika, joka johti, sanotaanko nyt vaikka harkinta-aikaan, jos ei vielä lopulliseen eroon. Ehkä sille ei sitten ole tarvettakaan. Tai sitten on. Jääköön nähtäväksi.