Elämän kevät, metsässä

Vain hetki siitä, kun lumi oli maassa. Ja nyt – pörriäiset, perhoset, muurahaiset. Lehtikuivikossa kahiseva käärme.

En kutsuisi sitä kiireeksi, mutta kaikki tuntuvat tietävän, mikä on homman nimi.
On pysyttävä hengissä, ruokittava oma suu (ja kohta muidenkin), jatkettava sukua, varmistettava geenien siirtyminen ja lajin tulevaisuus.

Tuotava oma olemus ja elämys sen täydellisen yhtälön osaksi, jota luonnoksi kutsutaan.

Tikka on työssään – kuulen, mutten näe. Kunnes lopulta punainen rintamus vilahtaa puiden välissä.

Ojan pintaan noussut sammakonkutu muistuttaa vähän siemenistä turvotettua hyytelöä. En silti maistaisi. Eikä sinunkaan pidä, ovat meillä rauhoitettuja kaikissa vaiheissaan – kudusta nuijapäiksi, nuijapäistä sammakoiksi. Itse kutumestarikin, tai jompi kumpi heistä, on paikalla. Hievahtamatta, päälaki ja silmät pinnalla. Yksi litteäksi vettynyt heinänkorsi kulkee silmien välistä, otsan yli. Jos piiloutuneesi tuumit, niin pieleen meni, ajattelen.

Vähintä, mitä luonnolle voin takaisin antaa, on läsnäoloni.
Siksi en koskaan kuuntele metsässä muuta kuin luontoa – omaani ja ympäröivää.

Parhaina hetkinä saan kiinni lapsenomaisesta ihmettelyn lahjasta. Tai tieteilijätason viisaudesta.
”Kasvitieteilijät ymmärtävät mennä polvilleen, katsoa lähelle ja nähdä pienen kauneuden”, kuten valokuvataiteilija Heikki Willamo sanonut.

Kirjailijakin voi siihen kyetä. Heli Laaksonen näyttää esimerkkiä suuntaa antavan luonnonopin Luonnos-kirjassaan.
Kaikista jäkälälajeista Suomessa esiintyy yli 10 %. Laaksosen teoksessa lajin voi kohdata sivuilla 41 ja 42.
Suuntaa antava näyte:
”Jäkälän päätoimialana on muotoilu.
Pinnanmyötäisiä karttajäkäliä kuin taskuatlas,
laakeita nahkajäkäliä kuin linnunjuottoallas,
säkkäräisiä pallerojäkäliä kuin Aunen permanentti.”

Parempaa säkkärävertausta voi ehdotella.

Jos maisema alkaa kyllästyttää ja kaipaa vaihtelua reitille, ei syy ole koskaan maisemassa eikä reitissä.

Syy on havainnoijassa, hänen kyvyttömyydessään olla läsnä.
Sillä metsä ei ole koskaan sama.
Valo on eri, tuulen vire on eri, kasvun vaihe on eri.
Pusikossa eri piileskelijät, ilmassa eri pyrähtelijät, laulavat eri lauluja.

En minäkään ole koskaan sama.

Uudet ajatukset. Tai no, usein vanhat, mutta eri järjestyksessä.
Uudet havainnot, eri tunteet, mielleyhtymät ja muistumat.  

Aina silti jotain samaakin. Kokemuksessa, jos ei muuten. Ajoittaiseen ahdistukseen metsä on paras hoitokeino kerta toisensa jälkeen, vuosien kokemuksella. Jotain hoitavaa tapahtuu aina, edes hetkellisesti. Yleensä pitkävaikutteisemmin.
Kiukku irrottaa otteensa, huoli haalenee, mieli kirkastuu. Ehkä.

Parasta silti olla liikkeellä ilman tavoitteita.
Metsää ne eivät kiinnosta kuitenkaan.

Kreetta